Aamulla käytiin kokeilemassa hostellin allasosastoa, joten matkaan päästiin vasta check-out-aikaan, joka kaikissa vastaan tulleissa hostelleissa ja hotelleissa on ollut klo 11. Matkaa Seattleen oli jäljellä muutamia satoja kilometreja ja kaupungin rajalle päästiin hieman ennen viittä iltapäivällä. Ajoimme ympäri Microsoftin kotikaupunkia Redmondia, jossa seurueen MS-uskovainen jäsen halusi itsensä ikuistettavan yhtiön logon edessä. Vaikka rakennusten yksilöintiin näyttikin riittävän kaksi numeroa, täytyi työntekijöidenkin liikkua alueella kiertävillä minibusseilla ja takseilla. Osa työtekijöistä näytti tosin valinneen hölkkäämisen ja osa kulutti aikaansa pelaamalla jalkapalloa.
Redmondista lähdettäessä kohtasimme reissun ensimmäisen liikenneruuhkan. Yhdellä ainoalla rampilla kului valoihin noin 20 minuuttia, eikä kuusi kaistaa yhteen suuntaan vaikuttanut millään vetävän. Syy on luonnollisesti siinä, että kaikki kulkevat autoilla ja ylivoimaisesti suurin osa yksin. Tästä syystä monessa kaupungissa, myös Seattlessa, on Yhdysvalloissa otettu käyttöön erillinen kimppakyytikaista, jolla saavat ajaa vähintään kaksi henkeä kuljettavat ajoneuvot. Jopa hieman yllättäen nämä tuntuvat ruuhka-aikoihin todella vetävän. Monikerroksisiin liikennehäkkyröihin on rakennettu näille kaistoille jopa omia siltoja ja paikoin niitä käyttämällä pääsee myös ohittamaan valoja. Liikennöidyimmissä kohdissa, joissa 8 kaistaa vie samaan suuntaan, kimppakyytikaistoja voi olla kaksikin. Kimppakyytikaistat on periaatteessa eristetty muutamia kohtia lukuun ottamatta sulkuviivoilla, muta käytännössä näiden rikkominen vaikutti varsin tavalliselta ja oli joidenkin liittymien kohdalla käytännössä pakollistakin.
Seattlessa houkutteli erityisesti sen ehkä kuuluisin ja korkein nähtävyys, Space Needle -torni, jonka miniatyyriversio oli pystytetty myös Las Vegasiin. $18 pääsymaksu henkilöltä meinasi hieman jarrutella menohaluja, mutta torniin päätettiin silti mennä. Kaupunki pilvenpiirtäjineen avautui ympärillä kauniissa iltavalaistuksessa. Vietimme tornissa noin tunnin turistihintaisia virvokkeita nautiskellen. Tornin huipulla olisi ollut myös ravintola, mutta valitettavasti pöytävarauksia ei enää pystynyt tekemään – vaikkei sellaista tosiasiassa niillä hinnoilla oltaisi tehtykään.
Hieman ennen torniin nousemista tutkimme tarkemmin auton vuokrausehtoja. Jo aiemmin oli tiedossa, ettei vuokra-autoa saisi viedä Meksikoon, vaan Tijuanaan haluttaessa sinne olisi mentävä muilla keinoin. Ehdoista kuitenkin selvisi, että Alamo sallii käynnin Kanadassa, mikäli yksikään seurueesta e ole kanadalainen. Erään lukemamme foorumipostin mukaan myös yhdysvaltoihin tehty ESTA-hakemus toimisi tultaessa takaisin Yhdysvaltoihin. Hieman iltaseitsemän jälkeen avaruusneulassa päätös oli selvä: Roadtrip etenee Vancouveriin, Kanadaan.
Rajanylitys tapahtui hyvin nopeasti ja helposti: virkailija katsoi passit ja pärstät, kyseli matkan kestosta ja toivotteli hyvää matkaa. Tässä vaiheessa oma logiikkamme hieman petti: kysymykseen ”If we cross the border, can we come back using the same ESTA-application?” saatiin luonnollinen vastaus ”You should have checked that before you left. I mean, it doesn’t matter. You are already in Canada.” Lisäksi virkailija kyseli, saatiinko passeihimme jenkeiltä niistä selvästi uupuvaa vihreää leimaa. Niinpä tietenkin, mutta kyllähän sitä aina sen verran voi yksittäiseen vuosia vanhaan foorumipostiin luottaa. Siinähän sentään sanottiin rajamuodollisuuksien kestävän tunnin siinä missä miellä meni yhdentoista aikoihin illalla noin viisi minuuttia.
Kukaan ei lähtiessä ajatellut, että reissu tulisi etenemään Seattlen leveysasteille, Kanadasta puhumatakaan, joten karttoja ei puhelimiin oltu ladattu. Onneksi Nokialaisilla sai ladattua karttoja tarvittavilta alueilta online-tilassa Yhdysvaltojen puolella selaamalla näitä kohtia, joten Juha Kankkusen liki erehtymättömät nuotit napsahtelivat puhelimen kaiuttimesta rajanylityksen jälkeenkin.
Liikenne ei juuri eronnut rajantakaisesta: nopeusrajoitukset hieman tippuivat SI-yksikköihin siirtymisen johdosta. Toisaalta nopeusrajoitukset vaikuttivat olevan vain mainoksia: poliisitkin rikkoivat niitä säännöllisesti n. 15 km/h. Illan aikana ajoimme myös ratsiaan, jossa toiminta vaikutti Suomen käytöntöihin suhteutettuna rennon lupsakalta. Poliisi kysyi kuskilta: ”Have you been drinking?” ja kieltävän vastauksen saatuaan toivotteli turvallista matkaa.
Kanadaan mentäessä kannattaa tankata Yhdysvaltojen puolella, sillä hinta pompsahtaa rajan toisella puolella miltei lähelle Suomen tasoa. Toistaiseksi halvin menovesi on maksanut noin $3.5 gallonalta ja keskimäärin noin $3.7 paikkeilla, eli kuitenkin alle dollarin litralta, siis alle puolet Suomen hinnoista, kun taas Kanadan puolella hinta oli noin $1.3 litralta. Vaikka Kanadan dollari on aavistuksen Yhdysvaltojen dollaria heikompi, on ero kuitenkin niin merkittävä, että rajan lähellä asuvat kanadalaiset käyvät tankkaamassa Yhdysvaltojen puolella.
Matka eteni keskustaan, jossa vaikutti olevan paljonkin elämää. Kävimme kuitenkin vain nopeasti syömässä paikallisessa pizzeriassa ja lähdimme metsästämään hostellia. AT&T ei luonnollisesti rajan takana enää kuulu, joten vertaa.fi:n hostellitarjonta oli tutkittu jo ennen lähtöä. Tähän asti matkana aikana jokaisesta hostellista on löytynyt huone kahdella king size -pedillä, vaikka check in on tehty puolen yön tietämissä ilman varausta, mutta tällä kertaa ensimmäisen paikan ollessa täynnä vauhtia jouduttiin hakemaan kaupungin toisella laidalle. Siellä hinta pompsahtikin keskimääräistä turistilisää enemmän 77 Kanadan dollarista $130:iin ja luottokortilta vaadittiin $300 katevaraus, joka muutoinkin oli ensimmäinen laatuaan.
RSS