Kaikki San Franciscon keskustaan johtavan sisllat on varustettu, $5-6 siltamaksuilla ruuhkien välttämiseksi. Fast Tracia käyttämällä Car Pool -kaistalla pääsisi Riston mukaan pari dollaria halvemmalla ja ennen oli päässyt ilmaiseksikin. Turisteina maksoimme tällä kertaa kuitenkin kiltisti siltamaksun ja pääsimme keskustaan aamun härväysten ja siirtymisen jäljiltä noin kymmenen aikoihin.
Lupaavista ennusteista huolimatta päivä oli sateinen. Aamulle suunniteltu 48 Mile Scenic Drive jäikin näkymiltään laihaksi, kun näkyvyys ei paikoin ollut kuin kymmeniä metrejä. Kiersimme kuitenkin monaalla suositellun maisemareitin kaupunkiosuuden. Reitiltä oli kuitenkin monin paikoin poikettava tietöiden vuoksi, ja lopulta se johti suljetun tien vuoksi veteraanihautausmaalle, josta oli etsittävä täysin uutta suuntaa. Aikaakaan ei ollut paljon, huomioiden noin tunnin siirtymän ja parkkipaikan etsinnän, joten päätimme jättää maisemaosuuden kiertämisen toiseen päivään.
San Franciscon satama-alueella parkkipaikan etsiminen tuotti puolen päivän jälkeen yllättävänkin paljon haasteita. Kaikki parkkitalot olivat täynnä, mutta lopulta yksi vapaa paikka löytyi parkkialueelta rannan vilkkaimman tien varrelta. Parkkimaksu päiväksi oli $25, joten vielä siltamaksunkaan kanssa neljän ihmisen ei kannattanut tulla keskustaan metrolla. Asiallinen parkkiautomaatti veloitti ensin summan luottokortilta, muttei kuitenkaan pystynyt tämän jälkeen tulostamaan parkkeeraamiseen tarvittavaa kuittia kuittipaperin ollessa loppu. Ilmeisesti tilanne oli yleinenkin, kun tätä varten oli laadittu isolla ohjeetkin. Soitimme pyydetyt tiedot parkkialueen pitäjille ja jatkoimme kohti rannan putiikkeja.
Fisherman’s Wharf -alue oli pullollaan pieniä putiikkeja, matkamuistomyymälöitä ja ruokapaikkoja. Kävimme lunastamassa risteilyliput ja söimme Fish & Shipsit lokkien valloittamassa kuppilassa.
Alcatrazin vankilasaari oli toiminnassa ollessaan pahamaineisimpien vankien kotipesä. Saarelle on näennäisesti lyhyt matka San Franciscon keskustassa, joten vangit pystyivät kuulemaan vapauden äänet ikkunoista. Monta tarinaa on myös Alcatrazin pakoyrityksistä, mutta tiettävästi yksikään yritys ei ole täysin onnistunut: kylmän merivirran vuoksi eräskin karkuun yrittänyt vanki oli pyytänyt apua vanginvartijoiden apua päästäkseen takaisin saarelle. Tästäkin huolimatta saimme seuraavana päivänä kuulla, että San Franciscossa järjestetään triatloneja, joissa ensimmäisenä vaiheena on uinti Alcatrazin saarelta.
Pienellä vankilasaarella on kansallispuiston status: pieni puutarha ei kuitenkaan ole kovin erikoinen nähtävyys. Itse vankilarakennuskessa kävimme läpi audio-ohjatun kierroksen, joka kertoi vankilan eri alueista, kuuluisimmista vangeista ja pakoyrityksistä. Saarella oli myös vanginvartijan maja, vesitorni ja muita ränsistyneempiä rakennuksia. Tottakai asiaan kuuluu aina myös pakollinen matkamuistomyymälä. Aikaa kaikkineen saarella meni hieman reilu kaksi tuntia. Takaisin palatessa aurinko rupesi paistamaan ja San Francisco siltoineen näyttäytyi komeana mereltä päin.
Kävimme autolla noin klo 18 aikaan viemässä Alcatrazista ostetut tuliaiset ja tutustuimme tarkemmin Fisherman’s Wharf:n alueeseen. Joona, Aki ja Tommi testasivat Bubba & Gumpin merenantimet ja ketjun oman oluen. Tarjolla oli katkarapuja hyvin monenlaisessa muodossa. Monipuolisimman aterian saa rakenneltua ottamalla useita ruokalajeja yhteisiksi, jolloin ruoan osuus henkeä kohti jää helposti reiluun kymmeneen dollariin. Juha kävi tällä välin katsastamassa Hard Rock Cafén. Iltavalaistuksessa Alcatrazin saari ja Golgen Gate näkyvät mukavasti eloisalta satama-alueelta.
Palatessamme autolle hieman yhdeksän jälkeen saimme todistaa historian toistavan itseään: auton takaikkuna oli rikottu ja kaksi reppua sekä kameralaukku oli viety. Toisessa, ei läppärirepulta näyttävässä repussa meni Tommin läppäri ja ulkoinen kiintolevy, toisessa Joonan vedenalaiset kuvat sisältänyt kamera. Onneksi järkkäri vieläpä molempine objektiiveineen oli Tommilla mukana ja kuvat oli varmuuskopioitu myös Akin ulkoiselle kiintolevylle, joka oli onneksi jäänyt Riston luo. Näin ollen rosvot aiheuttivat lähinnä aineellisia vahinkoja. Harmi tosin, että Joonan Yellowstonen kuumista lähteistä ottamat upeat vedenalaiset kuvat ja videot menetettiin.
Soitimme poliisille, joka otti rikosilmoituksen vastaan puhelimessa. Moisen pikkuasian takia poliisi ei tietenkään paikalle tullut, mutta jonkin sortin turistietuuden puhelinkäsittelyssä taisimme saada, sillä paikalle ilmaantunut mies totesi omaan autoonsa murtaudutun juuri samaisella parkkipaikalla samoihin aikoihin, eikä hän voinut tehdä rikosilmoitusta puhelimessa. AT&T piti tilanteen jännänä paitsi jäljellä olevan saldon osalta myös katkomalla puhelua: 311:een soitettaessa puhelu kuitenkin onneksi osattiin yhdistää takaisin samalle virkailijalle. Alamolle soitettiin myös, ja sieltä todettiin, että voisimme ajaa auton vaihtoon lentokentän 24/7 auki olevalle vaihtopisteelle.
Menopelin vaihto sujui yllättävänkin suoraviivaisesti: Alamon virkailija kävi viivakoodilaitteellaan auton ovella, esitäytti vaihtokaavakkeen ja totesi, että voimme käydä valitsemassa tilalle haluamamme minivanin. Aikaa kaikkeen tähän kului alle minuutti. Kaveria ei tuntunut edes kiinnostavan, mitä autolle oli sattunut ja erikseen selvittämällä tämä otti kuitenkin rikosilmoituksen tunnisteen ylös. Aluksi luulimme, ettei Alamolla olisi tarjota minivania, mutta tarkemmin kysymällä selvisi, että voisimme ottaa myös minkä tahansa Nationalsin auton. Aivan yhtä hienoa menopeliä ei kuitenkaan puolen yön paikkeilla tilalle löytynyt, joten Dodge Grand Caravan vaihtui Toyota Siennaan, joka oli ajettu paikalle kilvistä päätellen New Yorkista asti.
Uudesta menopelistä puuttui takaa pistorasia, ajotietokone oli vaatimattomampi, peruutustutkan ruutu pienempi, äänentoisto heikkolaatuisempi ja ilmastointi oli ikävästi vain manuaalinen, eikä ohjauksen tuntuma miellyttänyt kaikkia kuskeja. Sen sijaan moottoroidut liukuovet olivat positiivisesti Grand Caravania nopeammat. Riston luo päästiin vasta seuraavan vuorokauden puolella.
RSS